Lähdin reissuun hieman sekalaisin tuntein. Olin suurimaksiosaksi helvetin innoissani, iloinen ja kaikkea vastaavaa. Pienesti olin kuitenkin huolestunut tai jokin muu sopiva termi.
Lemmy oli kärsiny terveysongelmia ja Philin myötä oli jouduttu pari keikkaakin siirtämään uudelle ajankohdalle.
Olin kuitenkin varma, että Lemmy on niin jääräpäinen, että kävelee lavalle ja potkii porukkaa perseelle oli tilanne mikä oli.
Mentiin Tiian kanssa pelimestoille tovi ennen ovien avaamista ja sittenhän olikin sitä perinteistä. Odottelua.
Girlschoolin aloittaessa hartwall-areena oli noin puolillaan ja täyttyi pikkuhiljaan. Olinkin tämän bändin jo missanut pariinkin kertaan ja nyt tuli sitten nähtyä ja oli muuten hyvä!
Saxon oli illan toka bändi ja tuotatuota. Pari kertaa nähty ja ei voinnut vähempää kiinnostaa. Nyt joku repii kuitenkin perseensä, mutta näin se vain on. Saxon ei nappaa. Ei tullut katsottua siis.
Otettiin paikat ja odottetiin pääbändiä. Muistan vieläkin vuodelta 2007, kun olin ensimäiselläni Motörhead-keikalla. Ai jumalauta se odotuksen tunne. Se aito innostu mihin voisi verrata "kuin lapsi karkkikaupassa"-ilmaisua.
En muista olleeni mistään niin innoissani, kuin Motörheadista ja tämä tunne oli tismalleen sama vuonna 2007 kuin 2008, 2009 ja 2015.
Takasin nykypäivään. Intro lähti soimaan ja olisin voinnut paskoa kultaharkkoja ja kusta hunajaa.
Harvalla bändillä on niin maaginen ote yleisöön, kuin Motörheadilla.
Ei ole huijausta, kun Motörheadista puhutaan maailman kovaäänisimpänä bändinä. Lavalta tulee sellanen äänivälli, että lennät perseelles ja se äänivalli potkasee naamaan vielä pari kertaa.
Bassotaajuudet hakkaa rintaan, niin perkeleesti että sydän lyö keikan jälkeen aivan uudessa rytmissä, kun keikalle mennessä.
Vaikka Lemmyn terveysongelmat näkyikin lavalla, niin eihän kukaan olisi tulevaa silti odottanut.
Settilista oli muokattu vähän rauhallisemmaksi ja hitaammaksi, mutta jumalauta mitä turpasaunaa se silti oli.
Settilista oli muokattu vähän rauhallisemmaksi ja hitaammaksi, mutta jumalauta mitä turpasaunaa se silti oli.
Nautin joka sekunnista mitä Motörhead tarjosi.
Bomber oli helvetin hieno lavarakennelma ja sitä oli ohjaamassa joku joka tiesi mitä teki. Valomies ja äänimies hoiti hommansa muutenkin helvetin hyvin.
Tämä on niitä hetkiä joissa olisin voinnut tyytyväisenä kuolla tai jäädä johonkin ikuiseen aikamato-kierteeseen. Ikuisuus Motörheadin keikalle. Se olisi unelma.
En olisi ikinä tuolla keikalla aavistanut saatika uskonut mitä kiertueen loputtua tulisi tapahtumaan.
En olisi ikinä uskonut todistavani Motörheadin kolmanneksi viimeistä keikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti