Kevyt stressi päällä. Levyjulkkarikeikka Moonsorrow'lta Helsingissä ja meikäläinen myymässä paitoja. Vaikka olenkin tehnyt näitä hommia jo pari vuotta niin jumalaut se stressi yllättää aina.
Antti, Juuso ja Saksalaisvahvistus Julia lähti mukaan apureiks.
Perusmeininki. Mennään Helsinkiin, etsitään vuokrapaku, haetaan soittokamat treenikselt ja mennään keikkapaikalle. Viriginissä roudaaminen on ristiriitainen. Nopea ja mukavahko, mutta ahdas ja ärsyttävä.
Kamppeet herroille ja pikaista ihmetellyä ja tervehdykset. Sitten paitalaatikoiden kimppuun.
Laatikot tuli pääosin suoraan valmistajalta joten helppo homma sinänsä.
Ovet aukesi klo22 ja paitatiski oli auki 02:30 asti. Tuossa ajassa tahkottiin Antin kanssa enemmän rahaa, kuin ikinä olen aikaisemmin paitamyynnissä tehnyt. Summia huutelematta voin sanoa vain, että huhhuh ja hui helvetti.
Alghazanth oli lämppäämässä ja hoiti pestinsä ihan hyvin vaikka musa ei ollut oma juttuni todellakaan. Jo heidän aikana alkoi sali olemaan lähes tulkoon täysi ja jonoa riitti ulkona silti vielä.
Moonsorrow kun otti lavan haltuun niin tuntui kun koko paikka oli levinnyt käsiin.
Keikka alkoi Jumalten ajan nimikkokappaleella ja kuoro-osuudet kun lähti, niin tervejamoi!
Kyllä siinä taas sai miettiä mihin asti on fanipoika päässyt.
Yleisö lähti mukaan heti alusta ja antoi kaikkensa. Heille tarjottiin miltein kaksi tuntia jälleen ukkosta ja myrskyä. Kaikesta huolimatta he jäivät kaipaaman lisää! Minäkin jäin!
Bändillä oli uudet biisit jo hyvin hallussa sekä valomiehellä oli valoshow hyvin rakennettu.
Esimerkiksi Pimeä aikana he soittivat pimeässä. Yleisö oli pimeässä. Yksinkertainen pieni asia, mutta jumalauta kun oli silti näyttävä ja hieno juttu.
Isoimman osan keikasta vietin paitatiskillä ja bändin soittaessakin siinä riitti silti hirveästi vilskettä.
Ne muutamat kerrat kun Antin kanssa tehtiin vuorotteluja ja kävin katsomassa keikkaa parvelta, yleisön seasta sieltäjatäältä sekä lavansivusta, niin ei voi kun olla onnellinen ja häkeltynyt.
Se tunne kun katsot vain jo siitä lavan sivulta, kun bändi soittaa ja yleisö laulaa ja heiluttaa nyrkkejään ilmassa tai taputtaa mukana on aivan käsittämätön ja jos yrität miettiä siinä sitten miltä soittajista tuntuu. Huhhuh!
Tämä oli taas niitä "jos minulle olisi ylä-asteella tästä hetkestä kerrottu, niin en olisi uskonut"-hetkiä.
Muistan joskus kun oli jo kiehtova ajatus nähdä Moonsorrow livenä. Nytten kun saan olla osa koko sitä prosessia mikä edellyttää keikan mahdollistumisen ja yleisestikkin bändin mukana, niin ei kyllä pysty käsittämään. Sisäinen fanipoikani huutaa onnesta.
Voisin viettää vaikka vuoden kiertueella heidän kanssa kyllästymättä tähän touhuun.
Kiitos Moonsorrow ja paljon onnea vielä uuden levyn tiimoilta. Sekä kiitos Antille aivan käsittämättömän suuresta avusta paitatiskillä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti